Joonas ja Fauni-peikot

Fauni-peikot tulivat suomalaisille tutuksi 1960-luvun puolivälissä television välityksellä. Helena Kuuskoski alkoi valmistaa Fauni-nukkeja 1950-luvun lopulla ja seuraavalla vuosikymmenellä hän rakensi miehensä, näyttelijä Martti Kuuskosken kanssa teemapuiston Järvenpäähän. Myös legendaarinen sarjakuvapiirtäjä Joonas päätyi töihin Atelier Faunin studiolle, joka työllisti useampiakin sarjakuvapiirtäjiä. Juuri Faunissa Joonas tapasi (ensimmäisen ja ehkä myös ainoan kerran?) Seppo Lindqvistin, joka vaihtoi juuri tuolloin vakityönsä vapaan sarjakuvataiteilijan taloudellisesti epävarmaan arkeen. Lindvistin ura on edelleen dokumentoimatta, muum muassa kuolinvuoden osalta, mutta jonkin verran tietoa hänestä löytyy Parhaat pilapiirtäjämme -kirjasta. Joonaksen ohella tunnistettavin Fauni-piirtäjä on Auvo Taivalvuo, joka tuotti peikoista runsaasti materiaalia jo ennen ”Joonaksen aikaa” ja myös sen jälkeen.
Haastattelimme Veikko ”Joonas” Savolaista muutamaan otteeseen kesällä 2016, juuri ennen taiteilijan kuolemaa. Myöhemmin kuvasimme Joonaksen tarinoiden siteeksi lisää materiaalia ja lueskelimme Peikkomaailma -sarjakuvat Uusi Maailma -lehdestä. Syksyn 1968 ja kevään -69 aikana niitä julkaistiin kaikkiaan 24 kappaletta.

Metsässä kun ollaan, on luonnollista että sarja seuraa ilmestymisajankohtansa vuodenkiertoa syksystä lumisen talven kautta kevääseen. Jaksosta 11 lähtien sivut on numeroitu. Joonas sovitti joskus jopa filosofiseksi yltyvät vitsinsä yleensä neljään tai viiteen ruutuun. Tästä nähtiin vain muutama poikkeus. Peikkomaailma-sivujen ruututaitto oli vaihtelevaa ja Fauni-peikkojen positiivinen energia sekä sarjan pirteä väritys teki siitä mainiota luettavaa lapsille. Todellakin, useimmista muista kotimaisista piirtäjistä poiketen Joonas pääsi jo varhain tekemään värillisiä töitä.

Videosarjan toisessa osassa Retsi vetää keskusteluun mukaan Angry Birdsit, eikä vertaus lopulta ole niin kaukaa haettu kuin luulisi. Vihaisten lintujen tapaan touhukkailla peikoilla on nimittäin oma arkkivihollisensa. Lättämatojen tiedetään häirinneen alituiseen peikkokodon rauhaa ja Joonaskin kuvaa yhden episodin tästä ”taistelusta”. Muutamasta Peikkomaailman jaksosta tarkkaavainen ja tekijän tunteva lukija tunnistaa jopa viittauksia Joonaksen omaan elämään.

Ensimmäisen osan kesto on noin 9 ja puoli minuuttia, samoin toisen.

Metatietoa

P. A. Manninen ja Hannele Kivilahti avasivat ystävällisesti kotinsa ja esittelivät Fauni-tuotekokoelmiaan. Lopulta tarina muotoutui kaksiosaiseksi ja leikkaaja, Retsi päätti jättää Fauni-keräilyä sekä peikkojen ulkomaanvalloitusta käsittelevät rönsyt kokonaisuuden ulkopuolelle. Sen sijaan Joulumaa -huvipuistohanketta käsitellään toisen osan loppupuolella, vaikka Joonaksen Joulumaa-piirroksista on julkaistu SarajkuvaTV:ssä jo muutama vuosi sitten myös erillinen video.

Ylen Papukaija -lastenohjelma vieraili Peikkomaassa kesällä 1965 ja pätkä siitä löytyy jopa Ylen elävästä arkistosta. Edellä mainittujen lisäksi muina lähteitä olivat juttua rakennettaessa:
Vuoden 1968 Uusi Maailma -lehdet, Valitut Palat joulukuulta 1969, Helsingin Sanomien artikkelit 22.10.2011, 12.5. 2017, 3.9.2017, 6.6.2020,  Aamulehti 25.12. 2019 ja 27.6.2020, Päivälehden Museon Joonas ja kisällit -näyttely sekä huvipuisto.net ja tietenkin myös Kvaak.fi sarjakuvaportaali sekä Sarjainfo -lehti.

Joonaksen seinämaalauksesta lienee säilynyt vain Helena Kuuskosken ottama mustavalkoinen valokuva, jota päätimme käyttää siteerauksenomaisesti. Järvenpään museo taas on kaiketi säilönyt valokuvia Peikkomaailmasta, mutta me tulimme toimeen lainaamalla videolle Hesarin juttua, postikorttikuvia sekä paljastamalla Fauni-teatteriin liittyvän interiöörin Tertsin kotialbumin kätköistä.

Oikaisuja videon puheisiin: Vaikka Joonas toisin väittää, Jussi Talvi toimi 1960-luvun lopulla nimen omaan Uusi Maailma -lehden päätoimittajana ja julkaisi sen Lasten Maailma -osastossa Peikkomaailma -sarjakuvaa.

Ainakin Valittujen Palojen Suomenkielisessä laitoksessa julkaistu ”Peikkosatu” -artikkeli sisälsi seitsemän sivua, eikä viisi.

Videoilla mainitut henkilöt:
Helena Kuuskoski
Martti Kuuskoski
Veikko “Joonas” Savolainen
Auvo Taskinen
Auvo Taivalvuo
Seppo Lindqvist
George Kent
Jussi Talvi
Niilo Tarvajärvi
Risto Mäkinen

Strumffit smurffeina

strumffit
Kun kuulimme nostalgialla silatun, Otavan julkaiseman Nonstop -kirjasarjan laajentuvan Smurffeihin, päätimme kutsua kääntäjä Heikki Kaukorannan ruotimaan integraalia kanssamme.

Videolla Kaukoranta kertaa Ruudun ja Nonstopin kääntämisen käänteitä ja kuulemme muun muassa sen miten Taivaanäärelä vakiintui tapahtumapaikan nimeksi. Strumffitarinat kääntänyt Soile Kaukoranta ei Heikin mukaan hätkähtänyt tapaa, jolla sarjan luonut Peyo kuvaa Strumffineitoa. Eniten keskustelua pienpaneelissamme herättävät Smurffaattorista ja Mustista smurffeista kertovat tarinat. Ja koska hahmojen syntyhetkistä on kulunut jo yli 60 vuotta, nousee esiin myös kysymyksiä siitä millaisia arvoja sarjakuva edistää, mikä on sopivaa lastensarjakuvissa ja mikä ei?

Kirjassa nähdään aikajärjestyksessään kahdeksan ensimmäistä strumffitarinaa, joten aivan kaikki 1970-luvun alussa meillä esitellyt seikkailut eivät ole mahtuneet mukaan. Puutetta paikkaa anteliaasti kuvitettu noin viidenkymmenen sivun mittainen esipuhe, joka sisältää piirtäjähistoriikin ja valokuvien lisäksi mielenkiintoisia mainossarjoja. Alkuperäinen minilehti Mustista strumfeista on niin ikään mukana, muodossa jossa se esiintyi sarjat julkaisseen Spiroun välissä. Jostain syystä kirjan belgialainen toimituskunta päätti jättää sisällysluettelon pois muuten niin arvokkaasta teoksesta. Mutta tässä se on:
Lentävä smurffi, 57
Mustat smurffit, 83
Smurffivaras, 105
Smurffonia in duo, 127
Smurffaattori, 153
Muna ja smurffit, 199
Smurffineito, 225
Smurffien nälkä, 267

Videon kesto 42:45

”Sarjakuvakulttuuri syntyi Suomeen Ruudun ja Non Stopin myötä”

Heikki Kaukoranta1970-luvun alussa eurooppalainen sarjakuva hyökyi voimalla Suomeen. Tämän aallon loistokkaampia ja pitkäikäisimpiä julkaisuja olivat Yhtyneiden Kuvalehtien Ruutu ja Non Stop lehdet, joita luotsasi pitkään Soile Kaukoranta. SarjakuvaTV:n vieraaksi saapui kirjastomies, tutkija, kääntäjä, keräilijä ja fani Heikki Kaukoranta. Turisimme melkein tunnin lehtien lanseeraamiseen ja tekemiseen liittyvisiä asioista. Tertsi muistee tenttaamisen lomassa lehtien lukijan kokemuksia ja Retsi huolehtii tallenteen kuvasta ja äänestä.

 

Enimmäkseen Belgialaisen Dupuis-kustantamon materiaaliin nojannut, Ruutu starttasi syksyllä 1973. Muutamaa vuotta myöhemmin lehti luopui viikottaisesta ilmestymisestä ja vaihtoi nimekseen Non Stop. Julkaisu työllisti yli kymmenen kääntäjää, tekstaajaa ja toimittajaa. Lehdet eivät koskaan kuitenkaan yltäneet niin suureen suosioon, että ne olisivat kyenneet kustantajan mielestä vakiinnuttamaan asemansa. Keväällä 1978 Non Stopin lopettamisuhan alla Yhtyneet Kuvalehdet kokeili viimeisenä keinona julkaisun muuttamista kuukausittain ilmestyviksi sarjakuva-albumeiksi. Hiljattain Otava päätti herättää Non Stop-brändin eloon julkaisten 1970-luvulta tuttuja sarjoja paksuina kokoomakirjoina. Myöhemmin julkaisemme samasta nauhoitussessiosta tuoretta Smurffit-kokoelmaa käsittelvän videon.

Kaukorannan kertomana Ruudun ja Non Stopin tarina poikkeaa lehden pääkirjoituksissa kerrotusta virallisesta totuudesta. Joka tapauksessa Yhtyneet Kuvalehdet myötävaikutti näiden lehtien kautta oleellisesti suomalaisen sarjakuvakulttuurin syntyyn. SarjakuvaTV:ssä kerrotaankin nyt 1970-luvun nuorten tarinaa. Keskustelu rönsyilee sarjakuvien sisällön, kääntämisen ja toimituspolitiikan ohella sarjakuvien kustannustoimintaan yleisemminkin sekä Turussa 1972 Nuorison Taidetapahtuman yhteydessä pidettyyn sarjakuvakilpailuun.

Sivuamme myös Tapiiri-lehden vaiheita, siltä osin kun Kaukorannat olivat tekemässä sitä. Heikki haluasi vielä jälkeenpäin tarkentaa nauhoituksen tiimellyksessä epämääräisiksi jääneitä Tapiirin kannattavuustietoja. ”Sanoin ettemme me, Soile ja minä, saaneet pennin vertaa Tapiirin käännöksistä niiden kolmen numeron aikana kun lehti oli huomassamme. Näin se juttu kaikkineen meni: pystyimme siis kustantamaan kolme numeroa, mutta sitten loppuivat rahat. Esimerkiksi Postin halvempi taksa edellytti kuitenkin neljää vuotuista numeroa. Pääsimme pälkähästä kun Markku Jalava sai lehden myydyksi seuraavalle yrittäjälle. Näin saimme sen verran rahaa, ettei käsittääkseni kukaan kustantamiseen osallistunut jäänyt paljoa tappiolle. Siinä vaiheessa saimme myös suomennoksista omat palkkiomme. Postuumisti, mutta saimmepa kuitenkin.”

Ruutu ja Non Stop videolla mainitaan seuraavat nimet:
Jukka Kemppinen
Marja Kemppinen
Paavo Haavikko
Kalervo Palsa
Timo Reenpää
Ahti Sirkiä
Juhani Härmä
Jouni Tihma
Marja-Leena Jalavisto
Liisa Koski
Pekka Gronov
Timo Aarniala
J. O. Mallander
Jussi Karjalainen
Jouko Ruokosenmäki
Allan Tokoi
Roba

Lucky Luke, Tintti, Krazy Kat, Corto Maltese, Piko ja Fantasio, Tipsu ja Tapsu, Archie Cash, Sammy Day, Niilo Pielinen, Vili & Bill, Natasha, Little Lulu, Dennis the Menace, Asterix, Muffe -sarja, Trumf-sarja, Tintin, Iiris, Helsingin Sanomat, Hopeapeili, Muoti+Kauneus, Kaleva, Iltaset, Tapiiri, Semic Press, Dupuis, Dargaud

Blueberryjen järjestys

wp_1Viime vuosikymmenten aikana on suomeksi saatu muutama kokoomajulkaisujen sarja klassisista, kaikkein mestarillisimmista frankofonisen kielialueen sarjakuvista niiden alkuperäisessä ilmestymis-järjestyksessä. On Lucky Luke -kirjastoa ja Niilo Pielisen koottuja, ynnä muuta Nyt päästään herkuttelemaan myös Blueberry -integraaleilla.

Moni tämän tyyppinen julkaisusarja on saattanut jäädä kesken, suunniteltu alun perinkin vaillinaiseksi tai jäänyt kokonaan ilmestymättä suomeksi. Jonkinlaista rajaamista tekee myös yleiskustantamo Like, joka kokoaa vain tiettyjen tekijöiden Blueberry-nimisestä hahmosta tekemät seikkailut. Mutta väliäkös hällä, sillä kyseessä on sarjakuvan alkuperäiset, ja monen mielestä myös parhaat tekijät.

BB -historiaa

SarjakuvaTV ei ottanut ‒ ainakaan vielä, käsittelyyn ”parhaita Blueberryjä” vaan aloitamme alusta. Puhumme ensimmäisestä juonijatkumosta. Se julkaistiin Suomessa ensimmäisen kerran jo 1970-luvun alussa, mutta sen koomin sarjaa ei ole nähty täällä kokonaisena. Näistä Navaho -sarjan albumeista muita arvokkaammiksi on keräilypiireissä kohonnut sen kolmas osa, Yksinäinen kotka, mutta ylipäätään pian 50 vuotta täyttävät kirjat on kaikki luettu melko loppuun.

Alun perin sarja saikin nimensä sen ensimmäisestä tarinasta. Käsikirjoittaja Jean-Michel Charlierin (1924-1989) oli tarkoitus kertoa aavikkointiaanien alueelle, jonnekin Amerikan eteläisten osavaltioiden seudulle perustetun, Fort Navaho -nimisen sotilastukikohdan elämästä. Sarjaa julkaistiin kunnianhimoisten ja pystyvien käsikirjoittajien, Charlierin ja René Goscinnyn, sekä piirtäjä Albert Uderzon perustamassa Pilote -lehdessä jo vuosia ennen kuin sen suomalaisversio alkoi ilmestyä Zoomissa (1972-1974). Yksi sinitakeista, Mike Steve ”Blueberry”, nousi kuitenkin nopeasti nuorten ranskalaislukijoiden suosikiksi ja näin koko sarjan päähenkilöksi.

Meillä sarja alkoi sen hetken uusimmasta tarinasta, ja vasta Zoom-lehden lakkautuksen jälkeen luutnantti Blueberryn seikkailujen alkuvaiheet julkaistiin Zoom-albumisarjassa. Tämähän ei ole mitenkään poikkeuksellista, kaikki klassiset eurooppalaissarjat, etunenässä Tintti, Asterix, Lucky Luke, Ahmed Ahne ja Valerian noudattivat samaa kaavaa. Albumijulkaisu kulki ensin Ranskan tahtiin ja jossain vaiheessa, kaupallisen suosion vakiinnuttua, uusimpien seikkailujen välissä alettiin tarjoilla myös alkupään tarinoita.

Otavan jälkeen Blueberryyn tarttui Semic, julkaisten sitä Mustanaamiossa ja Super-Ässä-Sarjakuvalehdessään jatkosarjana sekä sarjan spin-offia, Colin Wilsonin piirtämää kersantti Blueberryä albumeina. Myös Jalava kokeili sarjaa vielä 1980-luvulla, saaden tosin ulos vain kaksi luutnantti Blueberryä. Lopulta, 1990 -luvun alkupuolella Like lähti mukaan leikkiin, aloittaen Giraudin piirtämän sarjan lähes alusta, sen kuudennesta kirjasta, kohdasta johon Zoom-albumien tarinakokonaisuus oli päättynyt.wp_25

Vain innokkaimmat fanit ovat pysyneet mukana tässä ”ylimääräisessä juonikuviossa” ja tietenkin nettiin on jälkikäteen koottu tietoa niitä varten, joita Blueberryn kronologia kiinnostaa.

Liken ensimmäinen yritys apassisodista kertovan Navaho-tarinakokonaisuuden kanssa jäi ikävästi kesken. Julkaiseminen päättyi (2009) toiseen kirjaan. Nämä albumit muistetaan lähinnä epäonnistuneesta värityksestä, joka pyrkii myötäilemään sarjan myöhempiä osia, mutta näyttäytyy vain kalpeana aavistuksena alkuperäisestä. Fort Navahon alkulehdille painettiin lisäksi ensimmäistä kertaa ja auttamattoman myöhässä, seikkailujen alkuperäinen järjestys.

Kolmas kerta toden sanoo

Tieto Liken integraalihankkeesta saavutti onnelliset fanit vuonna 2016. Pettymys oli kuitenkin melkoinen, kun julkaiseminen aloitettiin ranskalaiskirjojen kolmannesta osasta. Teknistaloudellisista syistä kokoomakirjoja ei ole edelleenkään numeroitu (lukuunottamatta toista suomalaisjulkaisua, jonka kannessa komeilee ilmeisesti vahingossa numero neljä). Blueberryn ystävät kuitenkin iloitsevat siitä että jälkijunassa myös integraalit 1 ja 2 on nyt saatu suomeksi. Kaiken kukkuraksi kokoomakirjojen sarjan tulee päättämään sen viimeiseen osaan mukaan otettu Apassit -albumin tarina, jota ei ole meillä ennen nähty! Kun vielä kolmososan uusintapainos saapuu toivon mukaan alkuvuodesta 2020, koko Giraudin Blueberry-saaga on mahdollista hankkia hyllyyn näyttävänä kokonaisuutena.

Blueberryn tekijät

Piirtäjä Jean ”Moebius” Giraud (1941-2012) tunnetaan Suomessa parhaiten ehkä juuri Blueberrystä. Hän kuuluu kiistatta maailman kaikkien aikojen parhaiden sarjakuvapiirtäjien joukkoon. Ennen ryhtymistään yhteistyöhän Charlierin kanssa hän opiskeli alaa Jean ”Jijé” Gillainin (1914-1980) työhuoneella, avustaen lännensarja Jerry Springin tussauksessa. Ensimmäisten viiden Blueberry-albumin mittaan Giraud kasvaa täysveriseksi ammattilaiseksi, jättäen pian varjoonsa oppi-isä Jijén.

Giraudin suvereenisuus näkyy parhaiten hänen viivassaan. Oli se sitten ohutta tai paksua, siveltimellä tai kynällä tehtyä, siitä paistaa läpi piirtämisen helppous ja oma tulkinta. Gir hallitsee muodot, valojen ja varjojen kuvauksen niin kuin ne kerrontaa rytmittävä sarjakuvapiirtäjä vain voi hallita.

Alkuperäinen Blueberry on käsikirjoittaja Charlierin luomus. Ennen tätä lännensarjaa hän oli ehtinyt käsikirjoittaa montaa nuorten sarjaa. Näistä meilläkin on nähty Jijén ja Uderzon kuvittama Ilmojen haukat (Semic Press 1971, Lukupiste 1972, Egmont 2009) ja toinen, varhaisempi ilmailusarja Buck Danny (Semic Press 1972), sekä tietenkin omat integraalinsakin saanut Punaparta. Blueberry kuitenkin poikkesi Charlierin aiemmista luomuksista siinä, että kirjoittaja lähti alusta asti hahmottelemaan sankarille pidempää, elämänmittaista tarinakaarta.

wp_3SarjakuvaTV:n mustikkapaikat

Saimme vieraaksemme kääntäjä Jukka Heiskasen. Toimittaja Tertsin lailla, hän on armoton Blueberry-fani, mutta hän on myös suomentanut osan sarjakuvista sekä integraalien esseistä. Asiaa aiheesta riittää, ja kolmeen osaan jaettu Blueberry-speciaali suo noin tunnin kestostaan huolimatta mahdollisuuden vain sarjan pintapuoliseen käsittelyyn. Tavoitteenamme on vältellä juonipaljastuksia, joten tyydymme lähinnä nippelitiedoilla briljeeraamiseen ja sarjan tekijöiden esittelemiseen.

Blueberry osa 1Blueberry osa 2 – Blueberry osa 3

Batman 80 vuotta, 2 videota

SarjakuvaTV vieraili suuressa Batmanin 80 vuotisjuhlanäyttelyssä tammikuussa Angoulemessa. Näyttelyn vetonauloina olivat Tim Burtonin Batman-leffan auto sekä pieni Bat-luola. Näyttelyn tekstiplanssit olivat lakisääteisesti ranskaksi, mutta hahmon historiahan on useimmille sarjakuvan suurkuluttajille jo ennestään tuttu. Arkkikonnat tietenkin esiteltiin huolella ja osa heistä oli kirjaimellisesti paiskattu Arkham Asylym -mielisairaalaan. Sarjan pitkää historiaa käytiin läpi useammaltakin kantilta. Bob Kanen ja Bill Fingerin manttelinperijät, Batmania eri vuosikymmenillä uudistaneet tekijät saivat osakseen ansaittua huomiota. Ihmispaljous ja juna-aikataulu pakottivat Retsin osittain juoksemaan tilan läpi, jotta loistavan originaalinäyttelyn tutkiskeluunkin jäi aikaa. Niiden ympärillä samaan aikaan pyörinyt piirtäjä Paul Dinin seurue varasti silti osan toimittajan huomiosta. Juhlavuoden tiimoilta Angoulemessa pyöri muitakin Batman piirtäjiä. Dini, Frank Miller ja britti Mark Simpson alias Jock esitelmöivät.

Rallienglannilla galleriassa

Gene Ha (tuttu meilläkin Musta ja valkoinen -antologiasta sekä Teräsmies Miehet terästä -albumista) oli tuonut kaupunkiin yksityisnäyttelynsä. Se kattoi miehen koko tähän astisen uran DC:llä, Marvelilla ja vielä sen jälkeisen ajankin. Ha antoi ystävällisesti pienen haastattelun Retsille, joka tuppautui hänen juttusilleen puoli väkisin jo ennen avajaisia.
Amerikkalaispiirtäjä kertoi työskentelystään ja kiitteli vanhan koulun käsikirjoittaja Archie Goodwinia, joka toimi pitkään myös toimittajana DC:llä. Alan Mooren kanssa syntynyt Top Ten ja sen jatko-osa, kuuluvat niin ikään Han mieluisimpiin työtehtäviin, ajalta ennen oman, joukkorahoitteisen Mae -sarjan syntyä.

Venny Soldan-Brofeldtin Sarjakuvat

wp_tirool_kansi
Aina silloin tällöin putkahtelee esiin sarjakuvakaanonille tuntemattomia teoksia. Venny Soldan-Brofeldtin (1863-1945) Meidän Tiroolin matka (WSOY 1905) on yksi tälläinen kirja. Retsi pääsi kesällä tutustumaan värityskirjana myytyyn kuriositeettiin Järvenpään Aholassa, Juhani Ahon ja hänen vaimonsa Vennyn kotimuseossa.

Kirjan voi ladata Kansalliskirjaston Doria -palvelusta.

Protosarjakuvalla tarkoitetaan teoksia, jotka ovat ilmestyneet niin sanotusti ennen sarjakuvan keksimistä. Ilmaisumuotona jatkuvasti muuntuvalle sarjakuvalle haluttiin 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa löytää jonkinlainen lähtöpiste. Silloin olennaisena pidettiin muun muassa sen populaareimpia ilmenemismuotoja, sitä että sarjakuva on laajasti yleisön saatavilla ja että siinä on tunnistettava hahmo tai hahmoja ja että dramatisoiduilla seikkailuilla on jatkuvuutta.
Niinpä sarjakuvan katsottiin kehittyneen nykyiseen muotoonsa kun Richard Outcaultin The Yellow Kid ilmestyi New York Journalissa 25.10. 1986. Myös sarjakuvan muotoon kiinnitettiin huomiota, ulos rajattiin puhtaat kuvakertomukset ja ne joissa teksti oli sijoitettu kuvan oheen (alle!). Näin puhekuplasta tuli yksi sarjakuvan tärkeimmistä tunnusmerkeistä. Kaikki mainitut oleelliset elementit olivat toki esiintyneet kertomuksissa jo aiemmin, mutta vasta Outcault saattoi ne yhteen.

Ilmari Vainion kynästä lähtenyt Professori Itikaisen tutkimusretki (WSOY 1911) -kirjan maine ensimmäisenä suomalaisena sarjakuvana alkoi kasvaa, kun Heikki Kaukoranta ja Jukka Kemppinen nostivat sen esiin Sarjakuvat -kirjassaan (v.1972). Yhtä hyvin tuo titteli voisi kuulua Heino Aspelinin Väkevämiehelle (ilm. Tuulispää -lehti 1908) tai Venny Soldan-Brofeltin teokselle. Kuvaavaa on että Kaukoranta ja Kemppinen eivät varsinaisesti perustelleet näkemystään, toki he tunsivat 1900-luvun alun pilalehdet ja niissä julkaistut satunnaiset kuvasarjat, mutta tässä tapauksessa ensimmäisen määrittely on todellakin määrittelykysymys. Kuten aihetta ansiokkaasti Kvaakin verkkoartikkelissa pohtinut Timo Ronkainen huomauttaa: Suomalaisen sarjakuvan varhaishistoria on puuttellisesti dokumentoitu.

Venny Soldan-Brofeldt kuvitti ahkerasti kirjeitään ja piti luonnoskirjaa. Vaikka hänet muistetaan maalarina, hän oli kehittänyt varsin joustavan dokumentoivan piirrostyylin. Lyijykynän ja hiilen lisäksi Venny piirsi paljon sarjakuvantekijöille tutuilla välineillä, teräskynällä ja tussilla. Hän teki lehtikuvituksia ja kuvitti Juhani Ahon kirjan Purjehdus sisävesillä (1893). Sarjakuvaa muistuttavia värityskirjoja ilmestyi ainakin kaksi. Varsin suosituksi noussut ja toiseen painokseen yltänyt, Matti ja Liisa lähtevät maalle (WSOY 1902), sisältää 12 kuvaa ja Meidän Tiroolin matka, kansi mukaan luettuna, 26 kuvaa. Lisäksi hän laati piirroksia esimerkiksi kirjoittamaansa tietokirjaan Kuinka on opittu lentämään (WSOY 1910).

1900-luvun alku oli sarjakuvan näkökulmasta mielenkiintoista aikaa. Kuvantekijöille riitti kysyntää pilalehdistössä ja Minerva julkaisi vuonna 1904 Amerkalainen kuvakirja -nimisen teoksen, joka esitteli tai pikemminkin tarjosi maistiaiset Buster Brown, Kissalan pojat ja Foxy Grandpa -sanomalehtisarjakuvista.

Jo niinkin varhain kuin 1800-luvun puolivälissä oli Sanomia Turusta -lehti julkaissut sveitsiläisen Rodolphe Töpfferin Monsieur Cryptogame -protosarjakuvaa jatkosarjana nimellä Herra Koipeliini. Vuosina 1859 ja 1871 Koipeliini ilmestyi meillä vielä kirjaksi koottuna.

wpsivu9
Venny Soldan-Brofeldt tunsi Koipeliininsa ja loi oman tarinansa ensin lapsille lähettämäänsä kirjeeseen. Meidän Tiroolin matka -kirjan sarjakuvallisuutta arvioitaessa kannattaa puhekuplien puutteen lisäksi kiinnittää huomio myös tekstin ja kuvien sisältöön sekä ”ruutujen” välisiin siirtymiin. Tekijä on ilmi selvästi valinnut osan kuva-aiheista niiden informatiivisuuden vuoksi. Samalla kun erikoislähikuva kukasta ja marjasta, tai lähikuva eläimestä ja tirolilaisasusta on osa kertomuksen muodostamaa kollaasia, se palvelee myös opettavaisena viihteenä (värittäminen). Osin fiktiivisessä, osin omiin kokemuksiin perustuvassa tarinassa on vahva dokumentaarinen vire.

Aholan kotimuseosta ja Soldan-Brofeldtista lisää noin 6 minuutin videossa.

Sarjakuvien kustantamisesta

wordkuvaRetsi hyppäsi haastateltavan housuihin jakaen ”Mantšuria opettaa”-pätkässä keväisiä kokemuksiaan. Tertsin haastateltavana hän tuo esiin nimen omaan pienkustantajan näkökulmaa. Puhutaan siis Reima Mäkisen Mantsuria – Mannerheimin tulikaste -albumista ja sarjakuvien kustantamisesta Suomessa.
Haastattelu kuvattiin helmikuussa 2019, muutama viikko kirjan julkistamisen jälkeen, ja sittemmin sarjakuvateos on löytänyt Sarjakuvan Toivo -tukkukaupan kautta tiensä Helsingin Akateemisen kivijalkaan sekä Suomalaisen kirjakaupan verkkokauppaan.

Sohvalla sivuttiin julkisuudessa käytyä keskustelua kirjakauppojen omistajuuteen ja valikoimiin liittyvistä ongelmista. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa etsiä HS-kolumnisti Antti Majanderin kirjoituksia. Hän on jatkanut kevään mittaan asian käsittelyä lehden sivuilla.

Joku saattaa olla kiinnostunut seuraamaan myös sitä miten sarjakuvapoliisit vetävät vajaan tunnin mittaisen keskustelun lomassa sokeriöverit. Kun aihe on vakava, kakkuakin palaa. Tallenne on leikattu 23 minuuttin mittaiseksi.

Angoulêmesta Poriin

SarjakuvaTV:n kevät koostui lähinnä festivaalivideoista. Retsin terveisinä vuoden 2019 Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilta julkaistiin huhtikuussa ruotsalaisen Kim W. Andersonin minihaastattelu. Anderson on kiertänyt reippaasti ympäri maailmaa signeeraamassa Aleta-kirjaansa.

paneeliwordpress

Saimme myös haltuumme lauantaina 13.4. Porin sarjakuvafestivaaleilla kuvatun sarjakuvatubettamista käsittelevän paneelikeskustelun nauhoja. Aivan koko ohjelmanumeroa kooste ei kata, mutta siitä saa kuitenkin hyvän kuvan asiapitoisuudeltaan hieman laihaksi jääneestä jutustelusta. Sippo Mentusen johdolla panelistit Mäkinen ja Mäkinen käsittelevät tubettamisen perusteita sekä omien kanavien tekemistä.

Reima Mäkinen kertoi sarjakuva-aiheisesta tubesisällöstä seuraavansa sotakirjasto.netin lisäksi lähinnä OMNComic -kanavaa, mutta hän on kerännyt on muitakin kotimaisia sarjakuvaa käsitteleviä videoita tilaamiensa kanavien listaan. Reimalla Tuben kuluttaminen alkoi piirtämisen ohessa seuratuista salivideoista, joita ovat julkaisseet mm. Pakkotoisto.com, ja TeamMnM Gymlog. Juuri ne omalta osaltaan innoittivat SarjakuvaTV:n perustamiseen alkuvuodesta 2017. Kameroita ja kuvaamista käsittelevä sisältö kiinnostaa niin ikään. Näistä uusin löytö on Matti Haapojan kanava.

Mikael Mäkinen taas katselee kotimaisista Reiman ”reimamak”, Hannu Kesolan ”kirjailijaksi” sekä Juho Kuorikosken ”Retro Games in Rally English” -kanavia. ”Ulkomaisista tulee seuratuta Lindybeige, LGR, Skallagrim ja Epic Rap Battles of Historya”, kertoo Sotakirjaston puuhamies mieltymyksistään.

Hauskaa joulua ja onnellista vuotta 2019!

kuva2018Joulun alla studiossamme kuvattu ja huolella valmisteltu Joulupaketti 2018 pitää sisällään keskustelua jouluisista pilapiirroksista ja niiden historiasta. Nuoremman polven pilapiirtäjä Jyrki Vainio saapui vieraaksemme. Hänen ajankohtaiskuviaan näkyy Ilta-Sanomissa, Turun Sanomissa, Länsiväylässä, Vantaan Sanomissa sekä Helsingin Uutisissa.
Sivuamme keskustelussa vanhoja joulu- ja pilalehtiä sekä puhumme muun muassa Kari Suomalaisen tunnetuimmasta joulukuvasta. Kesto 35 minuuttia.

Jyrki Vainion kotisivu

 

Hieman hiljaisen syksyn jälkeen vedämme vielä hetken henkeä. Neljännen toimintauoden käynnistyessä ilmassa on kuitenkin viitteitä siitä, että sarjakuvapoliisiharrastustoiminta vuonna 2019 hieman virkistyisi.