Tulevaisuuden arabi lienee taidetta, silllä teos on häiritsevä. Päähenkilö kasvaa nimittäin 150 sivuisen opuksen mittaan 2-vuotiaasta 6-vuotiaaksi. Ristiriita kertojan iän ja kerrotun sisällön välillä on raastava. Osa muistoista tuntuu todellisilta, mutta mukana on pitkiä aikuisten keskusteluja ja yksityiskohtia, joita en usko lapsen mielen voivan hahmottaa – saati aikuisen muistaa. Tositapahtumiin pohjaava kerronta lipsuu aivojen epäluotettavuuden vuoksi väkisinkin fiktion puolelle. Aina uskottavuusongelma ei ole yhtä ilmeinen, kuin nyt,nelikymppisen Riad Sattoufin piirtäessä itsensä pikkupojaksi. Suomen Kuvalehden haastattelussa Sattouf selitti asiaa näin: ”Ensimmäisessä osassa on vain minun muistojani. Pidän siitä, miten muistot muuttuvat ja kehittyvät.”
Alussa tekstin runsaus uhkaa uuvuttaa lukijan, mutta nopeasti juoni vetäisee mukaansa. Laadukaan kokemuksen syntyä auttaa se että kirjan suomennos ja muu lokalisointi on huipputasoa. Sattouf sijoittaa lapsuudenkokemusten oheen ovelasti juuri oikean määrän taustoittavaa tekstiä islamista sekä Libyan ja Syyrian historiasta. Sen sijaan että taantuisi kokonaan lapsen tasolle muistellessaan omia kolttosiaan ja kiusaamiskokemuksiaan, Tulevaisuuden arabin lukija sivistyy.
Kirja käynnistyy Riadin vanhempien ensitapaamisella, mutta jo muutaman sivun jälkeen Ranskassa toisiinsa tutustunut pariskunta muuttaa Libyaan. Esikoinen, Riad, on tällöin vasta kaksivuotias. Libyassa viivytään muutama vuosi ja lyhyen Ranskan visiitin jälkeen perhe suuntaa toisen lapsen syntymän jälkeen Syyriaan. Riad näyttää kirjoittajankyntensä myös käyttämällä taitavasti kohtauksia yhteen nivovia visuaalisia jippoja. Näitä ovat muun muassa Georges Brassensin piirteiden vertaaminen jumalaan ja Riadin varhaisten Pompidou-piirrosten toistaminen. Lisävärillä tapahtumat sidotaan kuhunkin paikkaan ja aikaan.
Mitä pitäisi ajatella siitä että Sattoufin henkilökaartista ei löydy positiivisia, miellyttäviä hahmoja? Oikeastaan on pieni ihme että tällä asenteella ladattu teos ei käänny masentavaksi ja totaalisen vastenmieliseksi. Kun kuljetaan koko matka kärjistäen, synnkkyys muuntautuu ikään kuin mustaksi huumoriksi. Isä tuntuu olevan Sattoufille paljon tärkeämpi kuin äiti. Vaikka isä on oletettavasti päivät töissä, enin osa muistoista liittyy hänen kanssaan liikkumiseen ja keskusteluihin. Äiti taas jää kohtauksissa neutraaliksi sivustaseuraajaksi, lukijalle tehdään selväksi että nyt ollaan miesten hallitsemassa maailmassa.
Sattouf kuvaa isänsä suhdetta uskontoon varsin pragmaattiseksi. Muutenkin mies käyttäytyy aina maassa maan tavalla ja oikeastaan vain panarabisen aatteen puolustaminen ja halu maistaa linnunlihaa aina kun mahdollista, näyttäytyvät hänen muuttumattomina piirteinään. Gaddafin Libyaa ja al-Assadin Syyriaa yhdistävät pitkä historia, islam ja diktatuurinen hallinto. Sattoufin antamaa vaikutelmaa näistä kulttuureista voisi helposti pitää rasistisena, jos hän olisi omakuvan sijaan päätynyt käyttämään tarinan päähenkilönä alter egoaan. Nyt lukija tyytyy vain ihmettelemään, miksi tekijä haluaa tehdä näin voimakkaan pesäeron juuriinsa? Seuraavien osien mielenkiintoa lisää juuri se miten Sattoufin ajatusmaailma kehittyy varttumisen myötä.
Tulevaisuuden arabia on mahdotonta olla vertaamatta saman genren vanhempiin klassikoihin, joista monet kuuluvat sarjakuvakirjallisuuden onnistuneimpiin teoksiin. David B:n Epileptic, Art Spiegelmanin Maus ja Allison Bechdellin Hautuukoti välttävät Sattoufin teosta vaivaavan uskottavuusongelman pitämällä nykyaikaa ja kirjassa esiintyviä sukulaisia esillä rinnan menneisyyden kuvauksen kanssa. Kirjan sattumuksia lukiessa ainakin minulle tuli ikävä Guy Delislen tai Joe Saccon viileää objektiivisuutta. Kun kerran realismi ontuu jo alkutahdeissa, miksi Sattouf pitäytyy tiukasti näkökulmassaan? Hän ei halua ymmärtää kirjansa hahmoja ja tehdä heistä kokonaisia, vaan jätttää lukijan ihmettelemään yksipuolista kuvaa ja ulkopuolisen silmin enemmän tai vähemmän friikeiltä näyttävien hahmojen galleriaa?
Kaikista sarjakuvista kuitenkin Marjane Satrapin Persepolis lienee ilmeisin vertailukohta.
Lähestymistavaltaan myös Li Kunwun ja P. Otien Minun Kiinani on hyvin saman lainen. Siinä piirrokset ja kerronta ovat kuitenkin tasapainossa, samalla taiteellisella tasolla.
Sarjakuvagrafiikan arviointi menee vahvasti makuasioiden puolelle, mutta sitä vartenhan tässä ollaan. Sattoufin grafiikkaa on kiitelty viljalti, mutta itse pidän sitä lähinnä vastenmielisenä. Piirrokset ovat hyvin jäykkiä, ruuduista ja sivusommittelusta puuttuu dynamiikka ja kirjan hahmot on kuin väkisin piirretty mahdollisimman paljon toisistaan poikkeaviksi. Pikkulapsille tai joillekin naisille ominaista pientä nenää on tästä kirjasta turha etsiä. Kaksivuotias päähenkilö näyttää parikymppiseltä hipiltä, isä muistuttaa blaxpoitaatioleffasta karannutta Hönöä ja äiti on piirretty niin geneerisesti että hahmo tuo mieleen tusinan muun sarjakuvan naishahmot. Raivostuttavinta kuitenkin on se että sarjan kaikki pikkupojat näyttävät vähintään 40-vuotiailta. Dupuy ja Berberian tekevät sarjoissaan letkeästi sen mitä Sattouf tuntuu kaiken aikaa yrittävän. Jollain kummallisella tavalla Sattouf kuitenkin onnistuu yleisesti vaikeiksi koettujen ahtaiden joukkokohtausten, autojen ja karikatyyrien piirtämisessä. Toivottavasti näitä nähdään enemmän jatkossa. Sisällön osalta Sattouf onkin jo luvannut kertoa myöhemmin lisää äidistään.
Vaikka teosten tulisi seisoa aina omilla jaloillaan, on vaikea arvottaa tätä sarjakuvaa tuntematta Sattoufin elokuvatuotantoa tai noin kymmentä hänen kynästään aiemmin syntynyttä sarjakuvaa. Vasta Tulevaisuuden arabin jatko-osat näyttävät kuinka kovasta sarjakuvantekijästä on kyse. Kirjan alusta asti tekstissä hehkutellaan pikku-Riadin piirustustaitoja, jokohan talentista alkaisi kakkososassa näkyä enemmän todisteita?
Tulevaisuuden arabi on voimakkaita tunteita ja muistoja herättävä albumi. Suurinta osaa lukijoista ei groteski hahmogalleria tai kaksivuotiaan muistiin luottaminen tunnu häiritsevän, joten teosta voi hyvillä mielin suositella kaikille aikuisille lukijoille.
Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi – WSOY, 2015 – Käännös: Saara Pääkkönen – Ladonta: Antti Hulkkonen – B5, 152 sarjakuvasivua – ISBN 978-951-0-41273-2
Sarjakuvapoliisit 